Olen ollut monta kertaa tilanteessa, jossa aika pysähtyy. Sitä on tapahtunut omassa henkilökohtaisessa elämässäni, mutta myös työelämässäni. Sitä on tapahtunut minulle itselleni, mutta olen useasti todistanut sitä vertaistukihenkilön roolissa. Kun aika pysähtyy, silloin aistit terävöityvät: ihminen muistaa hyvin tarkkaan, miten häntä katsottiin, miten hänelle puhuttiin, miten hänet kohdattiin. Voimakas stressi muuttaa sitä, mihin aivot kiinnittävät huomiota ja miten ne tallentavat kokemuksia muistiin.
Aika voi pysähtyä monesta eri syystä. Voi olla, että elämä on kuljettanut eteen tilanteen, johon ei ole voinut millään tavalla varautua. Voi olla, että sinut on koulutettu toimimaan kriisin keskellä tyynesti ja päättäväisesti. Molemmissa tapauksissa aika on silti voinut pysähtyä, sietokyky ylittyä. Erityisen kuormittava tilanne voi olla se, kun oman toimintasi seurauksena aika on pysähtynyt. Olet arvioinut tilanteen väärin. Olet toiminut nopeasti, harkinta on tullut hieman liian myöhään mukaan. Tai mikä monesti kuormittavinta, ajattelet tehneesi virheen. Tiedän mistä puhun, minulla on kokemusta näistä kaikista elämän eri tasoilla.
Mitä tapahtuu, kun käy ilmi, että virhe on tapahtunut? Useasti ihminen hakee syyllisiä. Onko vika jossain muualla, olosuhteissa, ihmisissä? Ei kai vika voi olla minussa? On vaikea katsoa peiliin, mieli ei oikein helposti taivu siihen. Voi tulla ristiriitainen olo, riitaa itsensä kanssa, jos näin voisi sanoa. Kun sietokyky ylittyy, ihminen voi myös käpertyä itseensä, syyllistää itseänsä. Haluaisi vaipua maan alle, voi tuntea jopa häpeää.
Mitä tapahtuu, kun käy ilmi, että virhe on tapahtunut? Ei kai vika voi olla minussa? On vaikea katsoa peiliin, mieli ei oikein helposti taivu siihen.
Nämä ovat luonnollisia reaktioita. Kouluttaessani jälkipurkuohjaajia sekä pitäessäni itse jälkipurkuja puhun aina normalisoinnista. Se on tärkeä osa kriisistä selviämistä, ja normalisointi kuuluu myös olennaisena osana jälkipurkukoulutukseen. Normalisoidaan ajatuksia ja tunteita. Normalisoidaan itsensä syyllistämistä – niitä huonoja ja vaativia ajatuksia itseään kohtaan, jotka pahimmillaan saattavat lamaannuttaa ihmisen toimintakyvyn.
Eräässä toisessa yhteydessä olen kuullut puhuttavan, että “viedään ihmiseltä hänen ainutlaatuisuuden kokemuksensa pois.” Saattaa kuulostaa julmalta, mutta näin elämässä usein on. Joku toinen on todennäköisesti kokenut ja tuntenut jotain vastaavaa. Tämä ei tarkoita sitä, että lohduttaisin kriisin keskellä olevaa ihmistä kertomalla jonkun oman kokemuksen tai pistämällä hieman paremmaksi. Veisin ihmisen kokemuksen pois. Tämä tarkoittaa sitä, että etenkin ryhmätilanteessa, kun ihminen kuulee toisten ajatuksia ja tunteita vastaavanlaisista tilanteista, hän hyvin pian saattaa huomata, että ei olekaan yksin. Muutkin kokevat vastaavaa. En ehkä olekaan niin outo ja erilainen kuin kuvittelin olevani.
Kun ihminen lakkaa käyttämästä energiaansa oman virheettömyytensä todistamiseen, hänelle vapautuu energiaa kuunnella, ymmärtää ja korjata.
Tehdä sovinto itsensä kanssa – siinä on tavoitetta meille kaikille. Nimittäin toisen virhettä katsoessamme olemme tarkkailijan asemassa. Omaamme katsoessamme joudumme kohtaamaan myös sen, ettemme aina ole sellaisia ihmisiä kuin haluaisimme olla.
Juuri siinä piilee mahdollisuus kasvuun.
Sovinto ei tarkoita sitä, että ihminen ottaa syyn kaikesta itselleen. Se tarkoittaa, että uskaltaa ottaa vastuun siitä osasta, joka hänelle kuuluu. Työyhteisössä tämä voi olla ratkaisevaa. Kun ihminen lakkaa käyttämästä energiaansa oman virheettömyytensä todistamiseen, hänelle vapautuu energiaa kuunnella, ymmärtää ja korjata.
Hän ei voinut muuttaa tapahtunutta. Hän ei voinut päättää, mitä muut ajattelivat hänestä. Hän ei voinut pakottaa ketään ymmärtämään omaa näkökulmaansa.
Mutta hän saattoi vähitellen luopua vaatimuksesta, että hänen olisi pitänyt osata toimia paremmin.
Se ei tarkoittanut vastuun pakenemista. Jos hän oli tehnyt virheitä, ne piti kohdata. Jos hän oli loukannut jotakuta, anteeksipyyntö saattoi olla tarpeen. Mutta itsensä jatkuva rankaiseminen ei tekisi kenestäkään parempaa ihmistä eikä muuttaisi mennyttä.
Mitä maailma olisikaan ilman inhimillisyyttä?
